Tuesday, December 22, 2015

Lavarunous Kulttuurivihkojen jouluteemana

Lavarunous on teemana vuoden viimeisessä Kulttuurivihkojen numerossa (6/2015). Runopuulaakia esittelevän jutun selvennykseksi julkaisen Oskar Lindmanin alkuperäiset sähköpostikysymykset ja vastaukseni.
Kulttuurivihkot 6/2015, 25.

Runopuulaaki, kertoisitko hieman tämän historiasta.

Ensimmäinen suomenkielinen Poetry Slam runoiltiin Kuopiossa keväällä 2000. Suomensin kansainväliset slam-säännöt, ja ensimmäisestä Suomen mestaruudesta runoiltiin syksyllä 2000. Slamit suomensi runopuulaaksi kirjailija Heli Laaksonen. Suomen mestaruudesta on kisattu nyt 15 vuotta, ja voittaja on edustanut Suomea slamien MM-kisoissa Ranskassa vuodesta 2007 lähtien.

Poetry slam -säännöt. Mitä näitä on, miksi pidit juuri näitä hyvänä?

Sääntöjen päälinja on pidetty samana kuin esimerkiksi Ruotsissa ja U.S.A:ssa, jossa lavarunouskulttuuri on huomattavasti pitemmälle kehittynyttä kuin Suomessa. Sääntöjä on osittain jouduttu muokkaamaan esimerkiksi, kun karsinnat ja finaali radioitiin suorina lähetyksinä YLE Radio Suomessa. Aikataulun takia muun muassa esiintyjien määrää jouduttiin rajamaan.

Suomalaisten kisahistoria, miten on mennyt?

Suomalaisen runopuulaakin historiaa löytyy teoksista: Parhaat lavarunot. Johdatus Poetry slamiin, osa 1, Like 2003, Slam! 2009, ntamo 2009 ja UgricSlam! 2010, ntamo 2010 sekä tietysti blogista Runopuulaaki.

Miten näet itsesi kirjailijana, minkälaisia tavoitteita tai maaleja sinulla on. Onko lempikirjailijaa?

​Viisitoista vuotta vapaana kirjailijana ja ehkä saman verran edessä; eläkkeellehän näistä hommista ei jäädä, vaikka taiteilijaeläke myönnettäisiinkin.​ ​Runokirjoja(ni) kustantajani Like ei enää julkaise, joten uusi kustantaja etsittävä, mikäli tälle saralle heittäytyy ‒ ja olen heittäytynytkin. Keväällä ilmestyneen Sinisen tornin (ntamo) jatkoksi on tulossa ilmeisesti viimeinen runokirjani Se mikä jäi sanomatta. Sanomalehtirunoja. Samaan aikaan kirjoitan romaania.

Onko Runopuulaakista apua myös ammatillisesti? Seuraavatko kustantajat sitä, onko joku saanut sopimuksen kilpailun jälkeen?  Miten näet kirjoittamisen viihteellistymisen ja sen toimimisen ikään kuin jo sivuammattina?
Ihmisten, ja useimmiten vielä kirjallisuudesta kiinnostuneiden, ihmisten tapaaminen antaa voimia enemmän kuin vie. Runous ei näytä muutamaa pienempää kustantajaa lukuun ottamatta kiinnostavan, joten tuskin runopuulaakitkaan. Esimerkiksi Mari Laaksonen sai innoitusta SM-voitostaan ja julkaisi esikoisensa ntamolta. Samoin mestareista Jere Vartiainen on julkaissut kolme kokoelmaa ja Helsingin seudun karsintojen moninkertainen voittaja Juho Nieminen ja karsintojen järjestäjistä Harri Hertell on julkaissut useamman teoksen. Tunnetuimpia puulakeissa runoilleita ovat SM-finaalin kakkonen Heli Slunga, SM-finalisti Anja Erämaja ja tietysti Suomen slam-mestareiden mestari Heli Laaksonen sekä kuopiolainen Jyrki Heikkinen. ​(Lisäys 23.12.2015: kokoelmia ovat julkaisseet ainakin nämä lavarunoilijat: Lealiisa Kivikari, hallitseva mestari AP Kivinen, Vesa Lahti, Kari Miettunen ja Ville Vanhala, jonka teos Konepelivirta (ntamo) oli myös Tanssiva Karhu -palkintoehdokkaana.)

Runoudesta. Minkälaiset kilpailijat pärjäävät? Onko omaa suosikkia? Onko osallistuminen vaativaa? Miten rohkaisisit osallistumista miettiviä?
​Jos tutkii SM-voittajien listaa Runopuulaaki-blogin alalaidasta, enemmistö on nuoria miehiä. Naisia viidentoista voittajan listassa on vain viisi, ja runoilijoiden ikähaarukka ulottuu noin 20‒60 vuoteen. Kovinta kielirunoutta lukuun ottamatta finalistien tyylilajien kirjo on ollut laaja ja ilman paperia on esiintynyt suurin osa.​ Oma suosikkini on sattunut useammin linjaan sen kanssa, mitä yleisön joukosta valittu tuomaristo on päättänyt, kuin että olisin ollut täysin eri mieltä kolmen parhaan joukkoon päässeistä. Mikäli tuollaisia "oikeusmurhia" on sattunut, yleensä ensimmäisenä esiintymään joutuneelle, olen kertonut sen myös runoilijalle. Esiintyminen on aina vaativaa. Mutta jos olet kirjoittanut runon ja haluat painautua tekstisi kanssa yleisöäsi vasten, runopuulaaki antaa siihen mahdollisuuden.

Suomalainen runous, miten se toimii livenä? Miten vuorovaikutus yleisön kanssa? Säkeet, loppusoinnut kaikki se.

Pääsääntöisesti se, mitä Suomessa pidetään runoutena, toimii paperilla, ja riippuu tulkitsijasta, mitä hän saa paperista irti lavalla. Ammattirunoilijoista harva päästää irti paperista esiintyessään, ja hyvä niin: ammattilausujalle jää tilaa. Useimmiten runoilijalla on enemmän tekemistä itsensä kanssa kuin aikaa ajatella mahdollista yleisöä. Runopuulaaki yrittää murtaa tätä runon ja yleisön ramppia. Puulakeissa useammin kuin painetussa runoudessa käytetään riimejä, lauluja tulkitaan runona ja tarinallisuutta löytyy enemmän.

Onko runoilla jotain kantavaa teemaa? Yhteiskunnallista kantaaottavuutta?

Kantavaa teemaa on yhtä vaikea hakea puulakeista kuin kokoelmista. Kantaaottavuutta puulaakirunoudesta löytyy ehkä enemmän kuin kustantajien julkaisemista, mutta huumoria varmasti useammin.

Entä itse lausunta, onko siinä yhdenmukaisuuksia? Millä tyylillä pärjää parhaiten?

Vrt. vastaus mestareista. Ilman paperia tulkitaan huomattavasti useammin kuin runomatineoissa. Jos runo ja sen tekijä tuntuvat olevan samaa lihaa ja luuta lavalla, sillä tyylillä tulee yleisöään kohti. Tässä mielessä niin haviseva haiku kuin karjuva räppi voi tavoittaa kuulijansa vaikka kapakan melussa.

Pitäisi vielä tietää runopuulaakin tulevaisuudesta. Miten tulla mukaan ja missä? vieläkö radioidaan?

Keväällä alkavat 16. SM-finaalin karsinnat joko kahdeksalla tai yhdeksällä paikkakunnalla (Mikkeli saattaa tulla uutena mukaan). Toisen runolähettilään nimittäminen riippuu rahoituksen onnistumisesta. Nuorten runopuulaakia jatketaan niin, että mukaan tulevat myös työpajat. Finaali runoillaan Kuopion runofestivaaleilla toukokuun lopulla yhteistyössä Juuret-sarjakuvafestivaalin kanssa. Piirtäjien tavoitteena on laatia sarjakuvia voittajien runoista, ja teokset lahjoitetaan palkinnoksi runoilijoille. 
Karsintojen ja finaalin radioiminen on mahdollista, mikäli joku tuotantoyhtiö kiinnostuu puulaakista. Joka tapauksessa finaali striimataan nettiin, kuten viime keväänäkin. Runopuulaakia tuottavat yhteistyössä Runokukko, Snellman-instituutti, Pohjois-Savon kirjallinen yhdistys Vestäjät ja Anja Lapin Anya Productions.

Mainitsit huumorin: millaisella huumorilla pärjää? Saako olla viiltävä? Ei kai tämä mikään roast ole? Entä yleisesti huumori suomalaisessa kirjallisuudessa?

Yleensä ottaen kaunokirja tuskin elää kovin pitkään ilman huumoria, joka voi olla jonkun lukijan mielestä tahatontakin. Ja esimeriksi savolaista huumoria toiset eivät voi sietää ollenkaan. Vaikkapa Juha Hurme uusimmassa romaanissaan Nyljetyt ajatukset näyttää pitävän savolaista huumoria vain yhtenä kierouden lajina. Huumorin vaikeus liittynee siihen, että väkisin vääntämällä se ei onnistu; vain humoristisen runon kirjoittaminen on varsin vaikeaa. Suomessa tällä hetkellä Heli Laaksonen onnistuu parhaiten huumorin ja vakavuuden yhdistämisessä esiintymislavalla ihan vaikka vain katsojamäärien perusteella.

Koitan vielä hahmottaa tätä taiteen kannalta itsessään. Ymmärrän, että järjestäjänä olet sidottu tiettyyn rooliin, mutta onko tämä tuonut paljon uutta suomalaiseen runoympäristöön? Miten laatusanoilla määrittelisit, mitä taidetta tämä on? Miten visualisoisit sen?

Esittävän runouden nousu alkoi NVL:n Elävien Runoilijoiden Klubista 1990-luvun puolessa välissä. Poetry Slam tuli Suomeen vuonna 2000, ja Harri Hertellin perustama Helsinki Poetry Connection jatkoi siitä niin, että nykyään on mahdollista puhua runoutena myös muusta kuin vain paperille painetusta lyriikasta. HPC:n ja Runopuulaakin runoilijoiden ja yleisön ero näyttää olevan se, että Helsingissä molemmat ovat nuorempia ja enemmän ikään kuin omaa runoheimoaan. Kuopiossa ja muissa maakuntakarsinnoissa paikalle saapuu niin nuoria kuin vanhoja, niin akateemisia paperirunoilijoita kuin rahvaan itseoppineita runoniekkoja. Runopuulaakin yrityksenä on olla sellaista taidetta, joka viilaa runon, runoilijan ja runon vastaanottajan välisen kynnyksen mahdollisimman matalaksi. Hyvää kuvaa puulakeista olen yrittänyt ottaa viisitoista vuotta siinä juuri onnistumatta, mutta otokset löytyvät suurimmalta osaltaan Runokukon blogista.

Onko vielä lisättävää? Pari anekdoottia piristää juttua mahtavasti. Tai hauskaa tarinaa jos niitä on kertoa.

Finaalin jälkeen olen miettinyt, että tämä oli viimeinen kerta. Toiset saavat jatkaa tästä. Mutta jälleen huomaan odottavani kevään karsintoja ja toivon, että saamme järjestettyä finalisteille mahdollisimman hyvät olosuhteet toukokuussa Kuopiossa. Karsintojen onnistuminen taas riippuu paikallisten järjestäjien työstä, jota emme ole onnistuneet korvaamaan juuri millään tavalla tähän mennessä.

Että jos edes tässä jutussa voisin hauskojen anekdoottien sijasta kiittää niitä, jotka ovat oikeasti kyntäneet runokentän sarkaa teräistä viljaa juuri korjaamatta: Lealiisa Kivikari Lahti, Susanna Kolehmainen Mikkeli, Vesa Lahti Jyväskylä, Timo Malmi/Tulenkantajat Tampere, Kari Miettunen/Huutomerkki Oulu, Harri Hertell Nuoren Voiman Liitto/HPC Helsinki, Petri Tähtinen/Kirjan talo Turku, Ville Vanhala Kotka ja tietysti juontajaparini ja Runokukon toineen pää Olavi Rytkönen, Kuopio. 

2 comments:

Jere Vartiainen said...

Mukava, että Runopuulaaki saa huomiota. Hyvää työtä teette.

Jouni Tossavainen said...

Kiitos Jere, ja nähdään taas Kuopion finaalissa toukokuussa.

Historiallisen lämmintä joulua kohti,
tjt