Maksoin juuri Nuoren Voiman tilauksen. Jäsenetuna netti vei tililtä 25 euroa, mikä on vähän silloin, kun kirjaston lehtilukusaliin ei pääse. Ei se silti estä tarkistamasta, mitä rahalla saa; tuorein numerohan tipahti postilaatikosta tällä viikolla.
Heti kannessa mainitaan sana ”lavaruno”, joten Runopuulaakin kannalta vaikuttaa lupaavalta, ehkä jopa rohkealta avaukselta. ”Simsalabim!” huutaa pääkirjoituskin magian avauksen perään, mutta selaan kiihkein sormin reaalitodellisuutta.
Pakko pysähtyä jo kuutossivulla, koska turkulainen Hanna Storm esitellään uuden julkaisusarjan ”Uusi Viikon runoilija” kirjoittajana. Kuten myös riihimäkeläinen Aleksi Wilenius kahden helsinkiläisen lisäksi. Puoli ja puoli, lähes tasapuolista periferiasta päin katsottuna.
Vihdoin Maaria Ylikangas pääsee esittelemään Lavarunoakatemiaa neljällätoista sivulla, joista selviää, ettei lavarunoutta ole missään muualla kuin Helsingissä. Vai pitäisikö lavarunouden sijasta – tai lisäksi – puhua esittävästä runoudesta tai peräti mediasensitiivisestä runoilusta, johon nettisarja ”Uusi Viikon runoilijakin” viittaa?
Nuoren Voiman toisen päätoimittajan jutusta ”Luokkahuoneena lava” selviää, että Lavarunoakatemiassakin on kyse helsinkiläisten sisäisestä välienselvittelystä. Kun Taideyliopistoon perustettiin neljän professorin maisteriohjelma lähes yhtä monelle kirjoittajalle, osa lahjakkuuksista jäi tietysti pihalle. Helsinki Poetry Connectionin lavarunoaktiivi Hanna Rentolan sanoin:
Kuulin kirjamessukeskustelun, jossa Saila Susiluoto ja Jusa Peltoniemi keskustelivat uudesta linjasta. Jompikumpi heistä sanoi, että tämä on vain ”harvoille ja valituille”. Kun linjaa esiteltiin, se tuntui tosi elitistiseltä.
Elitismiä vastaan HPC:n aktiivit perustivat siis Lavarunoakatemian. Tietysti akatemian, tosin sen jälkeen kilpaileva akatemia Taideyliopisto on nimettävä instituutioksi. Instituutioksi instituution paikalle1 Lavarunoakatemiakin ilmeisesti tähtää, koska leikkisänä vitsinäkin akatemia-sana tyydyttänee vain Helsingin yliopiston tuottamaa Matti Klingen kopiota.
Jutun ainoa Helsingin ulkopuoliseen todellisuuteen viittaava lause on porilaislähtöisen lavarunoilijan Jussi Kiovan kommentti:
Kun Stadissa oli viimeksi Poetry Slamin SM-kisat, niin näin esiintyjiä muualta Suomesta. Eräs osallistuja koki vasta silloin näkevänsä, mitä lavarunous voi olla. Se oli mahtavaa. Olisi hienoa törmäyttää näitä skenejä enemmän.
Olisipa todella hienoa, jos valtakunnallisesti toimiva järjestö Nuoren Voiman Liitto, joka kustantaa Nuorta Voimaa, törmäyttäisi nettirunoilijoiden lisäksi myös muita kuin uusmaalaisia kirjoittajia. Kirjoittajia lehdessä ei esitellä, minkä luulisi olevan nuoren voiman esille saamisen perustyötä, mutta tuoreimman numeron kirjoittajista en minä eikä netti tunnista muita kuin Tampereen yliopistossa journalismia opiskelevan toimittajan Tuukka Tuomasjukan sekä jyväskyläläiset akatemiatyöläiset Riikka Ala-Hakulan ja Taija Roihan muualta kuin pääkaupunkiseudulta.
Onko niin, että kirjoittajia – tai siis tutkijoita – ei ole kuin kolmessa yliopistokaupungissa? Vai eikö toimitus etsi uutta aktiivisesti muualta kuin yliopistoista ja Uudeltamaalta?
Ainakin viiteapparaatin näpertelyyn käytetyn ajan voisi käyttää johonkin muuhun. Nyt yritetään vain olla akateemisia, kun 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alkuvuosina Nuori Voima oli akateeminen. Tänä päivänä tuon runousakatemian paikan on ottanut Tuli & Savu, joten Vapaavuoren valtakunnan pioneeri-Pravda voisi käyttää aikansa muuhun kuin akateemisiin helmasynteihin.
Jos juttu on silkkoa sisältä, ei tätäkään puolessa tunnissa kyhättyä turinaa kirjaluettelo pelasta.
1 ”Lavarunous epäilemättä on onnistunut hyvin tarjoamalla vapaita alustoja kenen vain tulla, jolloin aktiivit eivät niinkään anna ääntä muille kuin luovat tilanteita, joissa erilaiset ihmiset voisivat käyttää ääntään.” [Hanna] Kuusela kuitenkin arvelee, että institutionalisoituminen synnyttää eroja. ”Avointen yhteisöjen suurimpia haasteita on, miten pysyä avoimena ja vaalia tasavertaisuuden ideaalia, silloin kun joillekin tekijöille alkaa kasautua muita enemmän taitoa, mainetta ja kunniaa. Anti-elitismiä ja anti-institutionaalisuutta on vaikea pitää yllä suosion kasvaessa, ja jossain vaiheessa niistä voi olla pakko luopua. Silloin pohdittavaksi tulee, miten jatkaa eteenpäin instituutiona.” (Nuori Voima 2/2002, 19)
