Vuoden 2015 Runolähettiläs Erkka Mykkänen kirjoittaa Runopuulaaki-blogiin raportteja ja muita kirjoituksia poetry slam -karsintoihin liittyen.
Kevään mittaan olin mukana kaikissa Runopuulaakin karsinnoissa – milloin juontajana, milloin lämmittelijärunoilijana.
Tyypillinen Runopuulaakiin osallistuva runoilija on ihminen, joka haluaa puhua tunteistaan suoraan. Keinoina voi olla katurunoudelle ominainen suora, kenties hieman uhoava oman arjen joskus koomisenkin rappiollinen kuvaus. Toisaalta myös riimejä suositaan, ja yleisemminkin perinteistä ilmaisua, jossa sanat asettuvat toistensa kanssa rytmillisesti rinnasteisiksi säkeiksi. Slam-lavoilla runoilija on niin sanottu “tavallinen ihminen”, siis vastakohtana runoja ammattimaisesti kirjoittaville tai julkaiseville runoilijoille, jotka eivät kilpailuihin syystä tai toisesta osallistu.
Huomionarvoista onkin, että sellainen runous, jota kustantamot enimmäkseen julkaisevat, ei juurikaan kuulu Runopuulaakeissa. Kirjoitettu ja suullisesti lausuttu runous ovat erkaantuneet toisistaan. Erilaiset kokeilut, tai sitten akateeminen, kieleen keskittyvä ja kokeileva runous, eivät myöskään usein kuulu runolavoilla. Vaikuttaa siltä, että Runopuulaakin, ja lavarunouden ylipäänsäkin, kautta äänensä saavat kuuluviin sellaiset kirjoittajat ja esiintyjät, jotka eivät välttämättä muuta kautta saa.
Runopuulaaki-iltojen järjestäminen on eri kaupunkien järjestävillä tahoilla yleensä ottaen hyvin hanskassa. Useimmilla järjestäjillä on jo rutiini, osallistujia ja yleisöä on riittävästi, tunnelma on hyvä. Kokonaisuudessaan järjestäminen, tiedotus ja itse illan sujuminen meni parhaiten Lahdessa. Lahden Runomaraton, Lealiisa Kivikari ja järjestävä taho Möysän Esso olivat kaikki omistautuneesti mukana tekemässä hienoa iltaa. Osanottajamäärältään hiljaisin ilta oli Tampereen Tulenkantajien kirjakaupalla, jossa tunnelma oli silti intiimi ja lämmin. Luulisi kuitenkin, että Tampereen kokoisessa ja historialtaan merkittävässä runokaupungissa olisi potentiaalia isompiinkin runokekkereihin.
Lisäksi sääntöjen suhteen oli joissain paikoissa epäselvyyttä. Kaupunkeihin on muodostunut omia kulttuureita esimerkiksi sen suhteen, jatkaako kolmannelle kierrokselle kaksi vai kolme runoilijaa. Mitään baaritappelua tästä ei missään vaiheessa saatu aikaiseksi, mutta mikäli pidetään tärkeänä sitä, että sääntöjä noudatetaan pilkulleen kansainvälisten sääntöjen mukaan, niin järjestäville tahoille voisi tehdä selväksi, että jatkossa viimeiselle kierrokselle tulee päästää vain kaksi / kolme runoilijaa, vaikka kuinka olisi aiempina vuosina tehty toisin.
Runopuulaaki-tapahtumat tunnetaan ympäri Suomen jo melko hyvin. Silti suurin parannuksen paikka yksittäisten tapahtumien kohdalla voisi olla kulttuuritapahtumien yleinen murheenkryyni, eli tiedotus. Kun järjestämisbudjetit ovat niukkoja tai olemattomia, parhaiten tiedotus näyttää toimivan innostuneesta suusta suuhun sosiaalisessa mediassa tai muuten.
Kevään mittaan olin mukana kaikissa Runopuulaakin karsinnoissa – milloin juontajana, milloin lämmittelijärunoilijana.
Tyypillinen Runopuulaakiin osallistuva runoilija on ihminen, joka haluaa puhua tunteistaan suoraan. Keinoina voi olla katurunoudelle ominainen suora, kenties hieman uhoava oman arjen joskus koomisenkin rappiollinen kuvaus. Toisaalta myös riimejä suositaan, ja yleisemminkin perinteistä ilmaisua, jossa sanat asettuvat toistensa kanssa rytmillisesti rinnasteisiksi säkeiksi. Slam-lavoilla runoilija on niin sanottu “tavallinen ihminen”, siis vastakohtana runoja ammattimaisesti kirjoittaville tai julkaiseville runoilijoille, jotka eivät kilpailuihin syystä tai toisesta osallistu.
Huomionarvoista onkin, että sellainen runous, jota kustantamot enimmäkseen julkaisevat, ei juurikaan kuulu Runopuulaakeissa. Kirjoitettu ja suullisesti lausuttu runous ovat erkaantuneet toisistaan. Erilaiset kokeilut, tai sitten akateeminen, kieleen keskittyvä ja kokeileva runous, eivät myöskään usein kuulu runolavoilla. Vaikuttaa siltä, että Runopuulaakin, ja lavarunouden ylipäänsäkin, kautta äänensä saavat kuuluviin sellaiset kirjoittajat ja esiintyjät, jotka eivät välttämättä muuta kautta saa.
Runopuulaaki-iltojen järjestäminen on eri kaupunkien järjestävillä tahoilla yleensä ottaen hyvin hanskassa. Useimmilla järjestäjillä on jo rutiini, osallistujia ja yleisöä on riittävästi, tunnelma on hyvä. Kokonaisuudessaan järjestäminen, tiedotus ja itse illan sujuminen meni parhaiten Lahdessa. Lahden Runomaraton, Lealiisa Kivikari ja järjestävä taho Möysän Esso olivat kaikki omistautuneesti mukana tekemässä hienoa iltaa. Osanottajamäärältään hiljaisin ilta oli Tampereen Tulenkantajien kirjakaupalla, jossa tunnelma oli silti intiimi ja lämmin. Luulisi kuitenkin, että Tampereen kokoisessa ja historialtaan merkittävässä runokaupungissa olisi potentiaalia isompiinkin runokekkereihin.
Lisäksi sääntöjen suhteen oli joissain paikoissa epäselvyyttä. Kaupunkeihin on muodostunut omia kulttuureita esimerkiksi sen suhteen, jatkaako kolmannelle kierrokselle kaksi vai kolme runoilijaa. Mitään baaritappelua tästä ei missään vaiheessa saatu aikaiseksi, mutta mikäli pidetään tärkeänä sitä, että sääntöjä noudatetaan pilkulleen kansainvälisten sääntöjen mukaan, niin järjestäville tahoille voisi tehdä selväksi, että jatkossa viimeiselle kierrokselle tulee päästää vain kaksi / kolme runoilijaa, vaikka kuinka olisi aiempina vuosina tehty toisin.
Runopuulaaki-tapahtumat tunnetaan ympäri Suomen jo melko hyvin. Silti suurin parannuksen paikka yksittäisten tapahtumien kohdalla voisi olla kulttuuritapahtumien yleinen murheenkryyni, eli tiedotus. Kun järjestämisbudjetit ovat niukkoja tai olemattomia, parhaiten tiedotus näyttää toimivan innostuneesta suusta suuhun sosiaalisessa mediassa tai muuten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti